Myötätuulirock 14.-15.6. 2008, Hakunilan urheilukenttä, Vantaa

Postittanut: Jaakko Marttila
Postitettu 06.24.2008 21:12
Aihealueet: Keikat

Hakunila on mukava ympäristö ja Myötätuulirock on varsin sympaattinen tapahtuma. Tietysti bändikattaus saisi olla astetta raskaampi, mutta kelpasi se silti tällaisenaankin. Sade haittaisi ensimmäisen päivän viihtyvyyttä, mutta muutoin viikonloppu meni rennoissa merkeissä. Graham Bonnet & Joe Lynn Turner vei odotetusti voiton nostalgisella setillään.

Neitsytmatka Vantaan maisemiin linja-autolla oli melko hämmentävä kokemus. Lopulta Hakunilan ilmestyminen tieviittoihin toi helpotuksen. Jäin tosin hieman liian aikaisin pois kyydistä, mutta tulipahan samalla tutustuttua hieman ympäristöön yhden huurteisen kera. Oikein viihtyisät maisemat kyllä.

Festivaali sinänsä ei tarjonnut kovin paljon täkyjä metalliorientoituneelle katsojalle, joten saavuin parahiksi katsomaan vasta Turisasta perjantaipäivän ohjelman puolivälissä. Periaatteessahan Turisas on kai metalliksi luokiteltavaa musiikkia, mutta varmasti bändi itsekin myöntää oikeasti soittavansa puhtaasti viihdemusiikkia. Festivaaliyleisöön ympäri maailmaa tämä varmasti uppoaa kuin häkä, joten tavallaan ei voi valittaa - paitsi jos sattuu pitämään riffivoittoisesta musiikista.

Hauskinta oli seurata nuorison toimintaa yleisössä. Rex Regi Rebilis -biisin aikana, tarkemmin sanottuna kohdassa jossa huudetaan “Hakkaa päälle, Pohjan poika!”, on ilmeisesti muodostunut jo jonkinasteinen wall of death -perinne. Nyt kun tyhjää tilaa alkoi muodostua porukan keskelle, järjestysmiehet menivät hämilleen. Pari keltaliiviä meni keskelle tyhjää tilaa ja mulkoili epäluuloisena tässä aivan selvästi koko festivaalin turvallisuutta uhkaavassa tilanteessa. Kyllähän sieltä jotain rynnistystä sitten jopa tuli, mutta toki se vähän laimeaksi jäi järkkäreiden väliintulon vuoksi. Pittaamista ei ylipäätään katsottu suopein silmin, mutta toisaalta eihän festivaalilla mitään pittibändejä mielestäni soittanutkaan, joten sen siitä.

Turisaksen viihdytettyä porukkaa aikansa aloin valmistautua katsastamaan Hardcore Superstaria, joka oli perjantain keikoista se eniten odottamani. Sade alkoi juuri ärsyttävästi yltyä, kun soittoaika lähestyi, enkä sen vuoksi uskaltanut ottaa riskiä lainakamerani kanssa. Bändi jäi näin ikävä kyllä kuvaamatta. Näinkin tiukka rock ‘n roll -setti olisi todellakin ansainnut tämän tekstin kaveriksi muutamat fotot.

Bändi ei ole nähdäkseni koskaan (ja onneksi) noussut samanlaiseen nosteeseen kuin The Hellacopters tai Backyard Babies, minkä vuoksi sitä on paljon helpompi diggailla - ärsytyskynnys ei ole päässyt täyttymään. Vitut nykypäivän Hanoi Rocksista ja muista, sillä Hardcore Superstar typerästä nimestään huolimatta on juuri se bändi, joka minusta ehkä kaikkein aidoimmin jaksaa jatkaa kunniakkaan skandinaavisen rockin perinnettä. Keikan aikana sade ei osoittanut laantumisen merkkejä, eivätkä sen enempää Teräsbetoni kuin The 69 Eyeskaan olisi voineet vähempää kiinnostaa, joten oli aika poistua kuvioista.

Tulin lauantaina paikalle vasta iltasella, sillä ajatus esimerkiksi norjalaisen Malice in Wonderlandin, Uniklubin tai Negativen näkemisestä suorastaan oksetti. Ensiferum soitti yksinkertaisesti liian aikaisin, setti olisi pärähtänyt jo klo 12.00. Näiltä onnistuin välttymään, mutta Yön setistä kuulin paikalle kävellessäni pari viimeistä biisiä. Aika karmaisevaa, mutta vielä piti kestää kokonainen setti Sturm Und Drangia, joka kyllä kieltämättä osasi esiintyä. Mutta ei yksikään vakavasti otettava bändi vain yksinkertaisesti voi soitella jotain Breaking the Law’ta tai Fear of the Darkia keskellä settiään! Ei! Bändi on päässyt pinnalle aivan liian aikaisin, jos nyt näin edes yritän suhtautua koko bändiin vakavuudella, jota se ei ole ansainnut. Katsotaan uudelleen sitten muutaman vuoden kasvamisen ja koulun penkillä istumisen jälkeen. Danke schön.

Lauantain ohjelmassa ei kiinnostanut oikeastaan kuin itsestään selvä festarin vetonaula eli Graham Bonnet & Joe Lynn Turner - vieläpä teemalla “Back to the Rainbow”! Aluksi lavalle asteli Graham Bonnet, jolta kuultiin mukavan värikäs kirjo biisejä muun muassa Alcatrazzin, Michael Schenker Groupin sekä tietysti Rainbowin tuotannosta. Ehdoton huipentuma oli Stargazer, eräs Rainbow’n Rising-albumin tähtihetkistä. Mahtavuutta! Sen sijaan esimerkiksi myöhemmän tuotannon Since You’ve Been Gone on aika uskomattoman nössö biisi, mutta kaipa se oli nostalgian vuoksi pakko esittää.

Graham Bonnetin puheääni kuulosti välispiikeissä melkoisen raspiintuneelta, jopa tukkoiselta. Ikä on tehnyt tehtävänsä, mutta laulu kuitenkin lähti hyvin, kun äijä naama punaisena pani menemään. Siinä oli rosoisuutta, joka ehkä ei toimi kaikille, mutta samalla siinä oli tiettyä viehättävää hyökkäävyyttä, aivan samoin kuin vaikkapa Paul Di’Annolla. Ei ollut ukko ulkoisestikaan erityisen säilyneen näköinen, mutta asenteensa puolesta herra Bonnet vei voiton.

Joe Lynn Turner tuli lavalle yhdessä nelivuotiaan Rony Österlundin kanssa, joka on ollut esillä jonkun verran lehdistössäkin. Pikku-Rony näytteli sarvimerkkiä ja jalkakin nousi monitorille oikeaoppisesti. Ensimmäisen kappaleen aikana saatiin myös laulunäyte, minkä jälkeen nappula sai hentoisiin kätösiinsä rumpukapulat, joilla hän pääsi pieksemään rumpusetin lautasia rumpalin soitellessa ja naureskellessa menemään. Sen jälkeen Joe tuumasi jotain tyyliin: “Rony, remember that this is my show. Daddy is over there on the side and he’s got some Sisu. Go get your head messed up with that black stuff”. Turner oli selvästi hyvällä tuulella, ja ei ihme sillä olihan kyseessä tämänkertaisen kiertueen viimeinen keikka. Taisipa Bonnetkin oman osuutensa aikana hehkutella pääsevänsä pian kotiin.

Niinpä Rony-toukka vipelsi isänsä hoiviin, kun taas Turner vetäisi I Surrenderin. Kyllähän se ääni vielä lähtee tottuneesti, vaikka kieltämättä kaksi suomalaista naistaustalaulajaa, jotka olivat mukana myös Bonnetin osuuden ajan, auttoivat asiaa mukavasti. Ei herran laulusuoritus aivan timanttinen ollut, mutta mielestäni riittävän hyvä. Setissä tuli myöhemmän aikakauden Rainbowia runsaasti, joka ei ole koskaan minulle tullut kovin tutuksi, mutta nautin kyllä kuulemastani.

Deep Purple -klassikko Perfect Strangers oli eräänlainen kohokohta. Se soitettiin sillä verukkeella, että herra Turner on aikoinaan Purplen riveissä laulanut biisiä livenä kerran jos toisenkin. Kyllä se oli kuitenkin ihan hyvä perustelu, koska Ritchie Blackmoren tekemisiinhän koko show hyvin suurelta osin kuitenkin nojasi. Illan kliimaksina Bonnet kipusi uudelleen lavalle, minkä jälkeen kuultiin Long Live Rock ‘n’ Roll duettona, ja Ronykin pääsi vielä hetkeksi parrasvaloihin. Loistava päätös toisen päivän illalle, jota aurinkokin mukavasti helli.

Tapahtumasta jäi mukava mieli, vaikka porukkaa ei näyttänyt kauhean paljon olevankaan. Tällaiset pääkaupunkiseudun lähiöfestarit ovat vähän ongelmallisia nimenomaan sääolojen suhteen. Koska tapahtuman koko ei ole vielä kasvanut kovin isoksi, kellään ei ole pelkoa lippujen loppuunmyymisestä. Täten lippujen hankkimista voi venyttää viimeiseen asti, ja jos sää näyttää oikulliselta, voi koko reissun jättää liiankin helposti tekemättä - toisin kuin isompien kekkereiden kohdalla, joille liput on hankittava ehdottomasti jo kuukausia etukäteen, eikä silloin pieni sadekaan haittaa mitään.

Kuvat: Jaakko Marttila

Kommentit

Kommentoi